#15 - Sotakirjallisuus

Sota ei ole mieletöntä!

“Sota on aina ollut kirjallisuuden suuri tarina. Se on sen rehellisin ja samalla armottomin peili.”

Sota ja kirjallisuus ovat kulkeneet yhdessä halki vuosituhansien. Homeros antoi meille Troijan, Shakespeare kuvasi Agincourtin, Runeberg loi Suomen kansallisen sotakuvaston, jossa kulminoituu pohjoinen pysyvyys ja kohtalonomainen kestävyys:

“Viel’ isänmaan on kunniana sen urhot, urhot nuoret,

Viel’ verehen se uskovi, min eessä vanhat kuolleet.”

Homeroksen Ilias ei ole vain sotaeepos – se on sivilisaatiomme myyttinen perusta. Jokainen kulttuuri on kirjoittanut sodasta, sillä sodan kautta se on myös ymmärtänyt itseään.

Mutta mitä tapahtuu, kun sota muuttuu sellaiseksi, ettei sitä enää osata tulkita??

Ennen sotaa käytiin sovituilla taistelukentillä, linjat olivat selkeät ja säännöt tunnetut. Ensimmäiseen maailmansotaan asti sodankäynti oli strategiaa, jossa kenraalit liikuttivat joukkoja kuin shakkinappuloita. Mutta sitten sota murtautui pois muodoistaan. Se lakkasi olemasta vain ammattisotilaiden maailma ja muuttui massojen kokemukseksi.

Tämän myötä syntyi myös uusi käsitys: että sota ei ole vain kauheaa, vaan että se on “mieletöntä”.

Mutta onko sota todella mieletöntä – vai onko tämä ajatus syntynyt vasta, kun sodasta tuli kokemus, jota ei enää osattu tulkita?

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen sotakirjallisuus jakautui kahtia.

Ensimmäinen suuntaus – sotamyytin jatkajat – näki sodan historiallisena ja jopa eksistentiaalisena ilmiönä. Clausewitz sanoi, että “sota on politiikan jatkamista toisin keinoin”. Jünger kirjoitti sodasta kuin luonnonvoimasta: se ei ollut hyvää tai pahaa, se vain oli. Se oli myrsky, joka ei kysynyt lupaa.

Toinen suuntaus – moderni sodankuvaus – omaksui sodanvastaisuuden (joka toki itsessään on jo klisee). Tämä on Remarquen, Barbusse’n ja Sassoonin perintö: sota esitetään absurdina, inhimillisenä virheenä. Tämä ajatus juurtui lopulta syvälle länsimaiseen mielenmaisemaan, niin syvälle, että sodan ajatteleminen muuna kuin virheenä on nykyään lähes mahdotonta. Mahtimiehiä kutsutaan ”mielipuoliksi”: Moderni ihminen on oppinut kauhistelemaan sotaa, mutta hän ei ymmärrä valtaa, resursseja tai strategiaa. Hän ei hahmota, että sota ei ole kaaosta, vaan laskelmoituja liikkeitä, joissa yksilön kärsimys on vain yksi tekijä suuremmassa matemaattisessa yhtälössä. Tämän vuoksi hänellä on taipumus pitää mahtimiehiä ‘hulluina’ – koska hänen perspektiivistään suurvaltojen päätökset vaikuttavat käsittämättömiltä.”

Mutta kuten Philip Caputo kirjoitti Vietnamin kokemuksistaan:

“Sota piti minua otteessaan, eikä se ollut vain kauhea – se oli myös lumoava, se oli sekä riemukas että surullinen, samalla kertaa hellä ja julma.”

Tämä on näkökulma, jota ei nykyisin suvaita. Sota joko tuomitaan tai siitä vaietaan. Mutta sotakirjallisuus itsessään ei ole yksiselitteistä. Se ei ole vain sodan kauhuista kertovaa raportointia, vaan myös sotilaan kokemus, jossa elämä tiivistyy kirkkaimmilleen.

Sota on historian suuri puhdistus, jonka jälkeen maailma järjestetään uudelleen. Ei ole sattumaa, että Eurooppa nousi vaurauteen ja vakauteen kahden maailmansodan jälkeen – sota ei vain tuhonnut, se myös synnytti. Tämä ajatus on epämukava, mutta historiasta sitä ei voi erottaa.

Siksi tässä jaksossa me emme puhu sodasta sentimentaalisesti emmekä käsittele sitä moralisoiden. Me emme glorifioi sotaa, emmekä tuomitse sitä.

Me käsittelemme sotakirjallisuutta niin kuin se on kirjoitettu: välttämättömänä osana ihmiskunnan historiaa.

Sillä sodan todellinen kysymys ei ole, miksi se on olemassa – vaan miksi me kuvittelemme, että se voisi joskus loppua, sillä uusia jumalia valitaan vieläkin - ja siksi sota on yhä porteillamme.