Taistelu Irlannista jakoi saaren

Englannin ja myöhemmin Iso-Britannian läsnäolo Irlannissa alkoi jo normannien valloitusten myötä 1100-luvulla. Sitä seurasi lähes 800-vuotinen väkivaltainen taistelu saaresta. Englannin ja Iso-Britannian valta johti lopulta siihen, että gaelilainen eli kelttiläinen poliittinen järjestys tuhoutui, ja Irlanti joutui kokonaan Lontoon vallan alle. Askel askeleelta Irlannin katolilaiset joutuivat ikään kuin b-luokan kansalaisten asemaan. Tämän kehityksen tuloksena vain protestanteilla oli pääsy johtaviin tehtäviin saarella. Kitkaa ja väkivaltaa lisäsi se, että 1500- ja 1600-luvulla protestantteja siirrettiin Skotlannista ja Englannista Irlantiin ja 1600-luvun puolella varsinkin Irlannin pohjoisosaan.

Irlannin pyrkimykset kohti enemmän tai vähemmän täydellistä itsenäisyyttä alkoivat voimistua 1800-luvun jälkipuoliskolla. Pohjoisen Irlannin eli Ulsterin protestantit kuitenkin vastustivat Dublinin ja katolisen Irlannin vallan alle jäämistä. 1900-luvun puolella Irlanti lopulta jakautui, kun pohjoisen kuusi kreivikuntaa irrottautuivat muusta Irlannista ja jäivät Iso-Britannian yhteyteen. Paitsi Ulsterissa, väkivalta kasvoi myös rajan eteläpuolella. Vuoden 1916 pääsiäiskapina epäonnistui, mutta Irlannin vapaussota 1919-1921 toi itsehallinnon, jota kuitenkin radikaaleimmat vastustivat. Siitä seurasi vajaan vuoden kestänyt sisällissota, joka päättyi kuitenkin itsehallinnon kannattajien voittoon. Irlannin pitkä matka kohti täyttä itsenäisyyttä ja tasavaltaa oli lopulta toteutumassa.